Onnistuneita ja epäonnistuneita liiketoimia
Kirjoitti: Redemund de'Molay

Seuraavana aamuna lähdin varustamaan laivaa ja ostin kaikkea tarpeellista kahden viikon matkalle. Ruokaa ja tarvikkeita pääasiassa. Heittokoneet osoittautuivat liian kalliiksi, joten ostin sitten neljä varsijousta ja reilusti vasamia varuiksi. Ostin myös törkeän kalliin (40 gc!) varsijousen itselleni tähän oikean käden tilalleni. Mikä lie ritsa. On se ainakin tyylikkäämpi kuin koukku. Kun sain laivamme (kutsun jokivenettämme jo laivaksi) valmiiksi lähtöä varten painuin Sulkaan huilimaan ja kirjoittamaan. Tämä kirjoittaminen alkaa jo muuten sujua, vaikka vasurilla joutuukin säätämään.

Sir Jacen kutsui meidät koolle Sulkaan ja ilmoitti ykskantaan, että hän ei Marienburgista (lue: kukaan meistä ei) poistuisi ennen kuin se haltiaprinsessa olisi löydetty ja palautettu kämpilleen. Dashiel päätti ryhdistäytyä ja lähti uusien tietojemme evästyksellä Kultaiseen Lootukseen nuuskimaan. Sehän sujui niin kuin arvata saattaa. Hän pääsi toki tämän kelmin, Kataswaranin puheille ja puukot kurkullaan liversi, että minulla(!) oli hallussani kaikki merirosvojen lootus ja että asuisin Sulassa ja että halusin vaihtaa kymmenen laatikollista lootusta tähän haltiatytsyyn. Kun Dashiel tämän kertoi, niin eivätpä olleet kaukana veriteot ja kunnon mellakka! Dashiel oli kuitenkin hätäpäissään keitellyt kasaan juonen. Kultaisen Lootuksen roikaleet piti johtaa merirosvojen luolaan, missä olisimme väijyttämässä heitä Mananin pappien ja asemiesten kanssa. Sir Jacenhan pitää tämänkaltaisesta reilusta tappelun roiskeesta, suostui hetken tuhistuaan suunnitelmaan ja lähti neuvottelemaan Mananin poikien kanssa keikasta.

Iltasella istuimme kolmestaan Sulassa minä, Dashiel ja tuo oiva pukari Mercer odottamassa Sir Jacenia. Monet oli viisaasti ulkopuolella piilossa tarkkailemassa turvallisuutemme perään. Jostain kumman syystä hänen ohitseen livahti kokolailla melko helposti huomattava joukko tuulimyllyn kokoisia Kataswaranin miehiä. Tilanne meinasi käydä pahaksi ja virittelin vaivihkaa varsijouseni latinkiin, mutta ennen kuin ehdin lasauttaa isointa ja ruminta palleihin ja usuttaa Leonin roistojen kimppuun Dashielin selittelytaito pelasti meidät. Hän vakuutti, että minä en ollut minä, kunnia-arvoisa kauppias, vaan joku mitätön Dashielin juoksupoika(!). Dashiel sai vähän terästä reiteensä ja roistot tyytyivät, koska uskoivat meidän livistävän yhtä jalkaa takaisin Bretoniaan siltä istumalta. Päättelimme tapahtuman perusteella, että kaupanteko oli peruttu.