EPILOGI

"Kertovat, että kauan sitten saapui pohjoisesta pieni joukko tuoden viesti nousevasta pimeydestä. Eivätpä onnettomat paljoa arvanneet, että toinen, vielä tummempi uhka, oli heidän yllensä laskeutuva Keisarikunnan helmessä."

"Nuo seitsemän miestä saapuivat kaupunkiin kuin varkain. Jotkut jopa sanovat, että heidät pidätettiin kaupunkiin astuessaan, mutta sellaisia ei sinun pidä uskoa. Kaksi heistä oli Keisarikunnan miehiä, Jürgen suuresta metsästä ja suuren sankarin jälkeläinen, sekä meidän kaupunkimme omapoika, soturi Magnus. Loput olivat pakanoita Bretonniasta. Siivottomia ja pahatapaisia, mutta kaipa heilläkin sydän oli paikallaan. He olivat palkkasoturi Dashiel Laintuntija, retkueen opastaja Monét (jolla kerrotaan muuten olleen itsensä Sigmarin siunaama veitsi), sekä kauppias Redemund de’Molay.”

”Ai se sama, joka pitää Keltaisen saappaan majataloa?”

”Hänen isäntänsä, tai kenties hänen isänsä isäntä. En minä tiedä. Noita kuutta miestä johti ritari Jacén de’Caradué, hirvittävän ruma mies, mutta ymmärsi tavallisen kansan ongelmia paremmin kuin muut ritarit.”

”Minustakin tulee isona ritari!”

”Varmasti, varmasti. Kerronko nyt tarinan loppuun? No niin, mihinkäs minä jäinkään... Aivan! Noiden kuuden miehen joukossa oli myös bretonnialainen Mercer. Entinen aseenkantaja, joka isäntänsä menehdyttyä Middenheimin piirityksessä kääntyi Ulricin puoleen ja sai tämän voiman yllensä. Kyllä. Pyhä Mercer.

Nuo seitsemän miestä oli Ulric varmasti tulellaan siunannut, sillä sellaisella voimalle he iskivät pimeyttä vastaan.

Vietettiin ruutiviikkoa; aivan, sitä samaa, jolloin saat paukutella pommeja. Kukaan ei tiedä, miten tuo joukkio oli asiasta vihiä saanut, mutta arvasivatpa he tai toimivat jonkin ohjaamina, viikon viimeisenä päivänä he kokosivat suuren joukon rohkeita miehiä avukseen, puolustaaksensa meitä tavallisia ihmisiä. Silloin ei nimittäin vielä tiedetty, että Manannin papit olivat liitossa pimeiden voimien kanssa...”

”Kylläpäs ihmiset silloin olivat tyhmiä!”

”Niin olivatkin. He siis olivat pääseet noiden lurjuksien jäljille ja opastivat sotajoukkonsa juuri pystytetyn suuren temppelin portaille. Vähänpä he varmaankaan arvasivat, että tuossa salissa oli silloin kokoontuneena monia ihmisiä, niin aatelisia kuin kadunmiehiäkin, jotka eivät osanneet epäillä mitään tulevasta.

Mutta noilla portailla käytiin hirvittävä ja verinen taistelu. Merijumalan papit ja ritarit kävivät noita seitsemään rohkeaa miestä vastaan. Minä olin silloin vielä pieni poika, varmaankin yhtä monta kesää nähnyt, kuin sinä, enkä oikein muista, miten taistelu jatkui, koska se vyöryi sisään ja ulos temppelistä. Kaikkialla miehet huusivat ja kirosivat. Veri ja hurme värjäsivät ilman ja inhottava löyhkä leijui kaikkialla.

Muistan vain, kuinka taistelu pian taukosi varoittamatta hirmuiseen jyrinään ja räjähdykseen, kun yritin juosta pakoon taistelevien miesten tieltä. Moni mies ja nainen niihin raunioihin jäi, kun tuo temppeli sortui siksi kirotuksi kivikasaksi, joka yhä joen rannassa seisoo.

Myöhemmin kuulin, kuinka muut temppelissä olleet kertoivat noiden seitsemän taistelleen ilkeää velhoa ja tämän esiin loitsimaan suurta paholaista vastaan oman henkensä kaupalla. Ja niin kuin siinä suuressa patsaassa tuon sen kiviröykkiön äärellä ilmoitetaan, ei koko kaupunkia – ja ehkäpä ei koko Keisarikuntaa – enää olisi. Ilman niitä miehiä, jotka tulivat kaupunkiimme vain viestiä tuoden."