Ensimmäiset kohtaamiset joella ja Scheinfield – junttien peräkylä
Kirjoitti: Redemund de'Molay

Eräänä päivänä vastaamme tuli kauppalaiva kapteeninaan Adelhelm Essener. Hän kertoi hyödyllisiä juttuja Reikin varrelta, kuten tietoja kylistä matkan varrelta. Ostin häneltä tynnyrillisen pipareita ilahduttamaan perin yksipuolista muonaamme. Suolalihaa ja korppuja ja puuroa on jo tullut aika lailla tarpeeksi syötyä, vaikka Alfred osaakin ne hyvin valmistaa. Viinit ja viinat kyllä kelpaisivat tälle miehistölle, mutta se on kauppatavaraamme! Joskus ihmetyttää näiden veijareiden huoleton suhtautuminen raha-asioihin, tulevaisuuteensa ja vanhuuden päiviinsä... Essener kertoi, että ei kannata laskea maihin Bahrenfarden kylään. Siellä on kuulemma jotakin ongelmia epäkuolleiden ja / tai jokirosvojen kanssa.

Essener varoitti myös, että beastmaneja on nähty jokivarressa ja väärässä hän ei ollut. Heräsimme eräänä sumuisena aamuna ölinään ja möykkään. Lauma beastmaneja oli muutaman kymmenen jalan päässä rannassa juomassa vettä ja rähisemässä. Seigerin kanssa olisimme mieluusti nostaneet ankkurin ja vähin äänin jatkaneet matkaa (tyvenessä ja vastavirtaan ilman vetohevosten apua...hmm?). Ammuimme heitä kuitenkaan osumatta ja eiväthän mokomat uskaltaneet uidakaan kimppuumme, joten se siitä episodista. Jatkoimme matkaa.

Pysähdyimme Scheinfieldissä Essenerin neuvosta hankkimassa hieman täydennystä sapuskoihin ja juomaveteen. Heti laiturilla meitä oli vastassa nokka poskella oleva tullimies Wolfram Siegfield. Kyllä Empiressä sitten osataan kynyttää veroja ihan kaikesta. Dashiel vanhana tullimiehenä onneksi näki kollegansa metkut ja sai puhuttua meille säällisen satamaveron. Sataman läheisellä torilla joku inkvisiittori päästi päiviltä jonkun poloisen väkijoukon hurratessa. Sitten väki laahusti omille asioilleen lähinnä koomaa muistuttavassa perusolotilassaan.

Ulrid ja Sir Jacén tyytyivät vain vilkaisemaan tätä sigmariittojen kyläpahasta ja jäivät laivaan mököttämään. Alfred sen sijaan vilisti heti kun vene kosketti laituria omille asioilleen ja itse kävin ostoksilla paikallisessa majatalossa Vihreässä Villahousussa. Tyhmä nimi. (No joo, joo, Keltainen Saapas... mutta se onkin ihan eri asia kuin jotkut homeiset kalsarit). Isännän nimi oli Andreas Foester ja hän oli yhtä tympeä kuin muutkin kyläläiset. Suuttui kun yritin myydä hänelle viiniä piristykseksi kylän ankeaan tunnelmaan ja kiskoi ylihintaa tarvikkeista. Ostin kuitenkin viisi kanaa, jotta saisimme tuoreita munia matkallamme.

Siispä ankkuri ylös ja matkaan. Tähän kylään ei enää tulla. Pitäkööt villahousunsa ja junttinsa. Juuri kun olimme lähdössä ja hieman hilpeinä siitä, että se puolituinen ilmeisesti oli löytänyt paikkansa maailmasta tässä mänttilässä, hän vilistikin laivaamme yllään jonkun pikkupojan pyhävaatteet. Väitti voittaneensa ne eräältä suutarilta noppapelissä. Kuulemma mittatilaustyötä vain häntä varten. Justiinsa. Sellaisen suutarin minäkin haluaisin tavata, joka tunnissa ompelee juhlapuvun. Varsinkin kun ainakin minun tietojeni mukaan suutarit keskittyvät lähinnä kenkien tekoon.