Redemundin 3. kirje kotiin
Kirjoitti: Redemund de'Molay

30. Bagerdag, Altdorf, Empire.
Tervehdys taas kotiväki!

Kaikkea on taas sattunut. Asiat käyvät yhä hurjemmiksi ja mutkikkaammiksi. Lähdimme juuri yön selkään Altdorfista, hädin tuskin ja nippanappa. Käteni vapisee järkytyksistä ja rasituksista, suokaa anteeksi huono käsialani. Ja harmaantuvat hiukseni, kun sitten joskus näemme taas.

Olen alkanut kärsiä jostakin kummallisesta taudista pääkopassa. Ei, älkää pelätkö, se ei ole tarttuvaa, eikä tapa. Se vain hieman, no, mutkistaa asioita. Kaikki kai sai alkunsa niistä kirotuista rottamiehistä. Ne tuntuvat seuraavan minua kaikkialle ja tekevän jatkuvasti kiusaa. Milloin varastelevat viinaksiani, milloin kyttäävät katoilta tai pusikoista. Ja öisin kun nukun, heräilen siihen, että katoilla ja lattioiden alla ne rapistelevat ja nauravat piipittävää nauruaan. Luulen kuitenkin että kuvittelen kaiken, koska Leon ei ole moksiskaan, mutta välillä taas...

Sain kuulla eräästä arvostetusta parantajasta nimeltään tohtori Wahnsinn, Altdorfin yliopistolta. Hän lupasi parantaa pääkoppani turhista huolista. Toisin kuitenkin kävi.

Kävimme urheasti tuhoamassa erään vampyyriritarin, eli Lucién de'Careneillonin, Sir Jacénin ja muutaman hänen ritari/pappi -kaverinsa kanssa ja palattuamme pojat Dash ja Monét vähän juhlistivat tapahtunutta, eli olivat hiukan hutikassa kun menimme yliopistolle tohtoria tapaamaan. Sire ei vaivautunut mukaan, ja hyvä niin tällä kertaa. En halua edes ajatella sitä, miten olisi voinut käydä.

Kävi ilmi, että tohtoria oli puukotettu selkään ja hän kuoli käsiimme. Eikä hänen typerää ja haisevaa henkivartijaansa, sitä ogrea Rerartia (retardia) näkynyt missään. Keräsimme todistusaineistoa kasaan ja jäljet viittasivat erääseen Nulnilaiseen navigaattorien kiltaan, löysimme tähän viittaavan sinisen sulan. He nimittäin pukeutuvat sinisiin sulkaviittoihin ynnä muuta. Paha kyllä, sain jonkin hiivaleipäkohtauksen, kun aivan varmasti haistoin rottamiesten olleen taas asialla ja ryntäsin kuin tuhat demonia kintereilläni pakoon öisen kaupungin läpi majataloomme. Taisin siinä huutaessani herättää kaartin paikalle... Rauhoituttuani sain selitettyä Sir Jacénille asian ja voi kurjaa mitä sillä välin olikaan käynyt! Monét ja Dashiel oli pidätetty rikospaikalta vahvasti viinipäissään kera murha-aseen ja lootusta taskuissa! Pahempi juttu, kerta ja kaikkiaan.

Nämä Navigaattorit ovat ilmeisen vihaisia meille. He kai olivat koko Marienburgin salakuljetusringin ytimessä. Huumeita ja orjia siis. Hehän myös varastivat Rhotbertin toistamiseen pari päivää sitten katalalla juonella, että Sir Jacén olisi mukamas lähettänyt erään Navigaattorin häntä hakemaan laivaltamme ja sillä tiellä Rhotbert parka yhä on. Mutta älä sisko huoli! Kerran olemme Rhotbertin elävänä saaneet takaisin ja minulla on kutina, että vielä kohdataan. Ja sitten kyllä pidän lankomiestä visusti silmällä ja poissa vaikeuksista. Jos ei muu auta, niin pistän äijän takaisin arkkuun, naulaan kannen visusti kiinni ja lähetän kotiin raskaasti aseistetun saattueen kera. Saat sitten sisko mieluisen paketin avattavaksi. Eikä se mikään pehmeä paketti olekaan...

Vankilaanhan pojat siitä kärrättiin, missä he törmäsivät, kehenkös muuhun kuin siihen elävään vitsaukseen, Palecakeen. Hän kuulemma piti putkaa hotellinaan ja sai kaikenlaista kivaa itselleen – kuten vapaan kulun ja huonepalvelun ainoastaan sitä vastaan, että pitäisi päänsä kiinni, eikä hölöttäisi muita vangittuja ennenaikaiselle tuomiolle oman käden kautta, vartijoiden henkisestä hyvinvoinnista nyt puhumattakaan. Ihme säätäjä se Paleface. Oli putkassa jonkin epäselvyyden vuoksi, mikä liittyi jokipartion partioveneen omistukseen, tullimaksuihin ja noppapeliin. Käväisin siis siellä kaartin talolla ja tapasin parikin kaartilaista, mutta heitä en pystynyt lahjomaan. Sain sen verran tyypeistä irti, että oikeudenkäynti olisi seuraavana keskipäivänä. Aikaa oli siis todella vähän.

Aamulla Siren kanssa lähdimme järjestämään apua oikeudenkäyntiä varten. Sir hankki arvovallallaan oivia luonnetodistajia ritari- ja pappispiireistään – olihan tuo vampyyrin teilaus tuoreessa muistissa edelliseltä illalta. Miksiköhän me jouduimme kaksintaisteluun sen kanssa? Taisi olla taas joku kunniajuttu. En vieläkään käsitä tuota ritarikoodistoa. Aina me joudumme kiipeliin ja puolustamaan kunniaamme miekalla. Mutta kylläpä me näytämmekin komealta haarniskassamme!

Minä sitä vastoin käppäilin oikeustalolle säätämään. Lahjoin oikeudenkirjurin (maksoi muuten sen verran paljon, etten halua sitä tässä muistella. Pojat ovat noin pari sataa vuotta maatöitä velkaa. Jos ei muuta, niin Saappaaseen tarjoilemaan. Dash saa tiskata, Monét luututa) vaihtamaan tuomaria vähemmän verenhimoiseen ja vietin lounaan tämän masentuneen ja väsyneen oloisen herrasmiehen, Timm Breytenbachin kanssa. Oli muuten harvinaisen karvainen naama äijällä. Kulmakarvat puoliväliin otsaa ja leukapartaakin riitti samalle korkeudelle. Ehkäpä siksi hän oli niin murheellinen. Kehuin kovasti ystävieni (kyseenalaista) urhoollisuutta ja syyttömyyttä. Ja sehän taisi tehdä häneen suopean vaikutuksen. Sanotaan, että ilmaisia lounaita ei ole, mutta tämä kyllä oli hintaansa nähden puoli-ilmainen. Timm nimittäin halusi vain tummaa leipää ja kaalikeittoa. Ei edes viini maistunut! Jutustelu oli kyllä tylsää. Minä puhuin ja maalailin ja tauotin, tuomari se vain kuunteli ja särpi soppaansa myötätuntoisesti hymähdellen ja huokaillen.

Oikeudenkäynti itsessään sitä vastoin oli varsin viihdyttävä ja vivahteikas. Meillä siellä kotopuolessa kun ei tämmöisiä näytöksiä harrasteta. Se on naru kaulaan ja muurilta tahdissa askel-askel-hyppy! Ilmassa hetki sätkypolkkaa, kuset housuun ja rahvas takaisin pelloille hommiin. Esivalta on puhunut ja tuomiosta ei parane valittaa tai saa kutsun seuraavaan tanssiin. Täällä Empiressä sitä vastoin puhuttiin pitkään ja esiteltiin todisteita puolin ja toisin. Minä järjestin pikkurahalla hurraata ja yleistä hyväksyntää syyttömiä sankareitamme kohtaan rahvaan joukossa. Hassuinta koko jutussa oli se, että syyttäjänä oli nainen! Joo-o! Joku nuori ja huumorintajuton Lucritia Drechsel. Ei paljon lämmennyt jutuilleni, joten päätin jättää lämmittelyn sikseen (Mitä? Tämä koukkuko se on niin luontaan työntävä? Kyllä pelkällä vasurillakin voi tehdä kauniita asioita...).

Dashiel yllätti kyllä oikeudenkäynnissä. Hän nimittäin toimitti kavereiden puolustuksen. Uskomatonta lahjakkuutta kätkeytyy siihenkin juoppoon. Hänhän oli aivan loistava puhuja ja murensi syyttäjän korttitalon hetkessä. Jos vain malttaisi Dash olla pidemmän aikaa selvin päin, niin mihin hän pääsisikään! Mikähän miestä niin janottaa? Arvovaltaiset Siren ystävät tietysti auttoivat jo pelkällä läsnäolollaan (minäkin todistin arvovaltaisena Brethen of Lighthousen jäsenenä, vaikka hermostuneena ensin kerroin olevani Redemund de Molay, the Light of Brethenhouse). Kaikki meni muuten putkeen, mutta sitten aivan oikeudenkäynnin lopulla huomasin kuinka mitä ilmeisemmin sellainen sinisulkaviittainen Nulnin navigaattori toimitti vaivihkaa jonkin paperin oikeudelle. Minä läksin heti jäljittämään tätä konnaa, joka livahti ulos. Nulnin navigaattoreiden talollehan se ruoja ajeli. Palasin oikeudenkäyntiin ja sillä välin juttu oli saanut ikävän käänteen.

Meidän viinasten väärennetty rahtikirja oli ilmestynyt todistusaineistoksi (eli se Navigaattorin toimittama paperi) ja minut lyötiin rautoihin ennen kuin ehdin vastalausetta pieraista. Tästä kuitenkin selvittiin monimutkaisten selitysten jälkeen (onneksi Sir Jacén kävi pitkin hampain hakemassa sen aidon paperin laivalta, ihme että löysi sen, eihän se poloinen osaa edes lukea!) ja pojat olivat vapaita jälleen. Sir Jacén käski koko konkkaronkan välittömästi Crossed Maniin (majataloomme) neuvonpitoon, vähintäänkin kiukkuisena. Hän halusi, että lähdemme heti tästä kaupungista kohti Nulnia ja aikaa ei parannut hukata. Hänen ”salainen” tehtävänsä vaati sitä välittömästi. Siispä äkkiä myymään kuumat viinat Monétin kontaktille. Vaikka kuinka Monétin kanssa tingimme, saimme vain 41 prosenttia lastin arvosta – reilut 125 kultarahaa silti. Ei paha.

Dashielhan se tietysti suuntasi suoraan erääseen kapakkaan satamassa ja tapasi erään konnan nimeltään ”Murrman” tai jotain sinne päin. Häneltä Dash sai kalasteltua tiedon, että hän miehineen oli kuljettanut ruumiita arkuissa Nulniin tai rahdannut niitä Navigaattoreiden laivaan. En oikein saanut selvää Dashin selityksestä, kun oli vähän pää pyörällä päivän tapahtumista. Tästäpä heräsi epäilys, että taitaa Rhotbert olla yhä hengissä – ja jälleen arkussa huumattuna. Siispä sitä suurempi syy kiirehtiä pois tästä katalasta kaupungista.

Minä järjestelin laivan reissukuntoon tarvikkeiden osalta ja Sire kävi taas Mananin temppelissä jotakin toimittamassa. Sire on melko paljon pappistyyppien kanssa hengaillut koko reissun ajan. Mitä lie hommia, eipä tuo meille paljoa kerro. Lähdön hetkellä illansuussa tuli hieman hankaluuksia sataman tullikääpiön kanssa (joka oli sakottanut Dashielia juopumuksesta jonkin todella keksityn lain ja pykälän perusteella, koska Dash oli pottuillut käppänälle liikaa tullimuodollisuuksien aikana tullessame Altdorfiin). Meiltä nimittäin puuttui se viinalasti, mikä meillä oli ollut tullessamme. Ja meitä oli juuri päivällä syytetty viinan salakuljetuksesta ja väärennetyistä rahtikirjoista. Taas pulassa!

Uskomatonta kielellisestä akrobatiaa käyttäen saimme vakuutettua kääpiön, että A) ”viinat on juotu omiksi tarpeiksi (helppoa, kun Dashielia vilkaisi)”. B) ”Viinoja ei ole koskaan ollutkaan, koska rahtikirja oli väärennys ja oikeudessa asti oli näin todistettu”. C) ”Viisi kultarahaa on kuitenkin viisi kultarahaa ja hyvää matkaa, älkää tulko vähän aikaan takaisin.”. Näin sitä kauppaa käydään suuressa maailmassa. Eli Empiressä.

Pian tämän jälkeen, illan jo hämärtyessä saapui luotsi ohjaamaan meidät pois kaupungista. Ja kas kummaa! Luimu Nulnilainen navigaattorihan se siinä oli. Kaverilla oli jotenkin pahalta kuulostava nimi, Eichmann... Minä ja Dash ja Monét vähän vihjailtiin kaverille tuimaan sävyyn, Leonin muristessa yllättävän ärtsynä, viime päivien tapahtumista ja hän hermostuikin silmin nähden. Huomasin kuinka hän pälyili, tietämätöntä huonosti näytellen, kannelle köytettyjä vesitynnyreitämme. Havaitsin heti, että niihin oli kajottu ja karjaisin huomioni ilmoille sen verran karkeasti, että tämä Nulnin navigaattori sukelsi saman tien reelingin yli niin, että sulkaviitta vain lehahti kuin lintuparvi.

Dash pääsi käyttämään julmettua tussariaan ja osui Nulnilaista persposkeen. Monétin kanssa hyppäsimme soutuveneesemme (jonka olin muuten nimennyt ”Paleboatiksi”, sillä siellähän se ruoja puolituinen melkein koko matkan Marienburgista Carroburgiin oli arestissa) ja Monétin soutaessa minä keksin koukullani äijän kyytiin. Meinasi vastustella, mutta pari kertaa airolla naamaan ja kalastusverkko ympärille pisti ukon aisoihin. Köytimme äijän mastoon ja Bergman laski äkkiä ankkurin. Ja siinä me kökötimme keskellä Reikiä, aivan kaupungin muurien tasalla parin sillan välissä. Olisinpa vain malttanut pitää suuni kiinni ja kolkannut Nulnilaisen vasta vähän kauempana kaupungista. Vähemmällä hosumisella olisi silloin selvinnyt. Hyvä kalastusverkko meni pilalle, sentään.

Pienen, mutta väkivaltaisen kuulustelun jälkeen kävi ilmi, että Navigaattori olikin mutantti! Sillä oli kaksihaarainen kieli (vähän toispuoleinen sellainen) ja silmälapun alla keltainen ja ilkeä liskon silmä! Hyi olkoon mitä sihinää se piti! Sylki ja kiroili meille: ”hhhssSSsshh! Njawrr’thakh’Lzimbarr Tzeentch!” Sire sai kuitenkin edellistäkin astetta kovaotteisemman kuulustelun jälkeen käärmeestä irti sen, että hän oli myrkyttänyt vetemme ja että Nulnilaisten ruumisarkkulaiva oli lähtenyt oikeudenkäynnin aikana kohti Nulnia (Rhotbert mukanaan, toivon). Navigaattorin pomon nimi oli joku kiltamestari Blauenfeder – eli sinisulka näin kotoisammin. Navigaattoreilla oli siis reilu kuuden tunnin etumatka. Löysimme käärmen kamoista myös saman Teiden Muuttajan symbolin, mikä oli Marienburgin salakuljettajien luolassa viilletty kuolleen piraatin rintaan ja karmean kohtalon kokeneen ystävämme pappi Bonifatiuksen ihoon.

Sitten Sir Jacén pimeni täysin.

Yhtäkkiä, ilman mitään ennakkovaroitusta, hän astui lähemmäksi ja otti Navigaattorin kasvot rauhallisesti käsiensä väliin, hymyili vinosti ja nykäisi yhdellä äkkinäisellä ja äänekkäällä rusauksella avuttoman, mastoon sidotun vankimme niskan poikki. Me kaikki seisoimme shokissa paikoillamme. Kenenkään puuttumatta Sire katkoi ripeästi ja tyynesti köydet, mitkä pitelivät hervotonta vankia kiinni mastossa ja paiskasi ruumiin sinisine viittoineen päivineen jokeen. En koskaan unohda tuon Navigaattorin hämmästynyttä ilmettä, kun hänen päänsä heilui luonnottomasti selkäpuolellaan meitä lasittuvin silmin katsellen Siren nostaessa hänet päänsä ylle ja paiskatessaan pimeään veteen.

En ole koskaan nähnyt Sirea sellaisena, pelottavana. En edes silloin kun hän Caraduéssa poltti elävältä ne kaikki viattomat sairaat parantolaan. Silloin hän luuli tekevänsä oikein. Nyt hän sitä vastoin näytti nauttivan tekemästään murhatyöstä. Jotakin meni hänessä pieleen. Hänen kuumeiset silmänsä siinä auringonlaskussa ja Navigaattorin veltto ruumis Siren suorilla käsivarsilla korkealla ja tuo irvokkaasti heiluva pää kasvojemme yllä... Toivottavasti tämä hulluus oli ohimenevää. Täytyy aamulla varovasti tiedustella Jacénilta hänen vointiaan. Luulen silti, että kukaan ei halua muistaa tämän yön tapahtumia ja jätän ehkä asian sikseen.

Nostimme pikaisesti ankkurin ja Bergmanin kanssa luovimme Ladyn Rautahanskan Empiren sakenevassa pimeydessä ulos Altdorfista. Totisesti, seikkailumme on saanut synkkiä sävyjä. Täytyy lopettaa nyt, luulen että kannella rapistelee rottia. Otan Leonin mukaan, jaloittelemaan tietenkin.

Kirjoitan taas pian, toivottavasti aurinkoisimmissa tunnelmissa, viimeistään Nulnista käsin. Tai vasemmalla kädellä tietenkin. Hehheh.

Teidän,
Redis ja Leon